Kirjaprojekti

Kirjaprojekti alkoi 9.5.2014 ja tarkoitus olisi saada projekti päätökseen viimeistään vuoden 2016 aikana tai mahdollisesti jo ensi vuoden loppupuolella. Runkoa olen koettanut rakentaa tähän asti. Kuvailen päähenkilöä mahdollisimman tarkasti kirjaa ajatellen. Sivuhenkilöt ovat tiedossa. Juoni on hyvissä kantimissa ja lukuja on kaavailtu kirjaan tällä hetkellä 13. Lukujen lukumäärä varmasti nousee kehittelyn myötä.

Työnimi projektilla on myös, mutta sitä en paljasta vielä. Ensi vuonna olisi tarkoitus aloittaa toden teolla itse tekstin työstäminen. Nyt olen vasta työstänyt itseäni kirjoittajana ja hieman hahmotellut mitä haluan sanoa ja kenelle ja millä tavoin.

Murmeli

Oodi tulppaaneille

Vahva tulppaanin varsi

kannattaa erityistä,

tummaa tulppaanin kukkaa

reunoiltaan rosoista.

Haluaisin penkkiini

erikoisia tulppaaneja

ja maljakkoon kimpun.

Niitä tummia rosoreunaisia.

Monenlaisia tulppaaneja

värikkäitä ja keltaisia

varsinkin keltaisia.

Yksilöitä

herkkiä ja vahvoja

yhtäaikaa

nostavat päätään.

Multa ei aina

ole kuohkeaa kasvaa

ei aina anneta ravinteita

ei kitketä rikkaruohoja ympäriltä.

Huolimaton puutarhuri

viskaa toisen sipulin

juuret ylöspäin.

Matka aurinkoon

on silloin pitkä.

Herkkä ja kaunis

tulppaanin nuppu

keväisessä tuulessa

ja auringossa.

Olet erityinen.

Kirjoittanut: Murmeli

Peruskallioksi

Tulit turvaksi

teit selväksi

mikään ei hetkauta

ei rapauta rakkautta

Tuli jäätä

järkäleitä, massoja mielettömiä

tuli heti sylihin

hiertämään ja hivuttaen

pyyhkäisi kallion laelta

jääkausi järkytteli

kalliota kurmutteli

siihenpä tuli uria

veden vuolaana virrata

Vaan ei virranneet veet

kauan kallion kuvetta

lumet lykki laelle

joka sopen jämähytti

tuli aimo tuiskupää

teki tulen tunturille

laelle laakealle

merkkitulen tekaisi

renkaan otti repustansa

sitä sielullaan suuteli

tuikki tähdet taivosella

yön kylmän hämärä

teki taian tietämättä

kuulujen kivikasojen

arasti kysyellen

teki tykönsä tuloa

tulen eessä lämmitellen

jalansijaa sommitellen

kirkas on tähti

ja lupaus

kun kivelle kavuten

kosi kerran kalliota.

Murmeli

Runoja

Räsynuken toinen elämä

olo on piesty

hame repsottaa

tukka on lähtenyt

joudan nurkkaan

Sieltä kurkkaan

tutustun Turkkaan

kaikessa rauhassa

ilman

turhaa huolenpitoa

olen olemassa

ja ahmin

elämää

näytelmä toisensa perään

siinä huoneessa

huomaamaton katse

ja tämä kaikki on minun

uusi elämäni

katsoa näytelmää josta on juuri

menettänyt pääroolin

Kaunis ja menevä mies

Kaunis ja kiireinen

mies minun menevä

ei minun ollenkaan

etevä on ja

kätevä

Osaa ottaa

jättää

hitsata yhteen

toisiinsa sopimattomat

muttei kehtaa

Parvekkeella tupakka

sormet tuoksuvat

ja

sanoisinko ääneen

juoksut on juostu

ei

siihen en suostu

Terveellinen iltapala

Tämä kupla

on jotain muuta

kuin fairia

se kestää

estää

toinen toistaan

kiertää

hiertää

seksiä kalliolla

mielikuvissa vain

sänky on

näkyjä täysi

miten tähän

suudelmaan

sopii

terveellinen iltapala

Murmeli

Runo

Kertaus on opintojen äiti

Niin, ajattelin ettet

vielä ole valmis

että joskus olet

minun

I

was

wrong.

Toisto, toisto, toisto

se kiihko ja kaipaus

ja kun yhdessä

teimme kaiken kauniiksi

yhä uudelleen

ja uudelleen.

Hetki oli katoavainen

hauras

kun olin yksin

olin yksin

etkä sinä ollut

minun

koskaan

ollutkaan.

Minä vain kuvittelin

että aloittaisimme

alusta

niin aloitimmekin.

Kiihkeä rytmi

kuin sormi naputtaa

pöydän kulmaan.

Kaksi kahvia, kiitos!

Nyttemmin

kahvia kahdelle

Moccamasterilla

ja

jälkiruoka,

joka nautitaan ennen

kahvia

tai sen jälkeen.

Mutta se opetus,

kaiken lopetus:

miten se tehdään?

Kerro,

opintoni ovat vielä kesken.

Murmeli

Novelli kesän kunniaksi

28.6.2013

Huone jossa kaikki katosi

Kaunis sana, tavoittamaton, kuin lintu taivaalla. Ja yhtäkkiä nousin ja tein huojuvan arabeskin keskellä oleskeluhuonetta. Tirskuntaa, supatusta; hapatusta. Jäin seisomaan keskelle huonetta. Jotkut katsoivat, kuin sirkus olisi tullut. Toiset yrittivät olla huomaamatta, jatkoivat ristisanatehtävää, shakkia, raamatun säkeitä.

Torilla oli paljon väkeä sinä kesäkuisena iltapäivänä, vaikka myyjät jo pakkailivat tavaroitaan kasaan. Joku esiintyjä oli torin laidan lavalla. Jotkut tanssivat ja kaikki tungeksivat lähelle lavaa. Virrassa mukana kulki nainen ja tyttö käsikädessä, etteivät eksyisi toisistaan. Nainen päästi irti, minä. Päästin irti kädestä, jota eniten rakastin. Ajauduimme erilleen väkijoukossa ja lähdin ostamaan kukkia. Torin viereisellä kadulla oli kukkakauppa auki. Upeat lumihiutaleet ryöppysivät ruukuistaan. Tyttöä ei näkynyt. Ajatukseni olivat kukissa. Mitä tyttöni ajatteli silloin? Mihin Isabella menisi? Sitä minä en pysähtynyt ajattelemaan. Pystyin ajattelemaan vain kukkivia lumihiutaleita. Äiti sanoi että ne ovat mitättömän näköisiä kukkia. Minä näin niissä sellaista kauneutta mitä harvoin näin kukissa. En ole viherihminen. En ollenkaan saa kasveja pysymään hengissä. Mutta parveke huusi lumihiutaleita. Niitä ostin sinä päivänä, kun satu alkoi.

Asetelmasta tuli oikein sievä, parveke kukki. Vihreää ja valkoista. Kohta ne ryöppyäisivät yli ruukun reunojen ja hennot kukat putoaisivat parvekkeen lattialle ja liimautuisivat kiinni, niin ettei niitä saanut harjalla irti. Isabella tuli katsomaan.

Miksi sinä jätit minut torille, äiti? Tuomas haki minut kotiin kun sinun kännykkäsi oli taas lopussa.

Minä en osannut sanoa muuta kuin että eikö ole kaunista. Kauppias oli hymyillyt minulle. Sillä oli kuitenkin sakset myyntipöydällä, oli oltava varovainen. Ei saa kääntää selkäänsä saksille.

Tuomas huomasi pälyilevän katseeni kun kiersin hänet kaukaa. Sakset. Tuomas oli paha. Isabella ja Tuomas kuiskivat olohuoneessa, kuulin sen parvekkeelle asti. Päät yhdessä supattelivat, vaikka olin parvekkeella asti. Kastelin lumihiutaleet. Vesi valui yli. Lattialle tuli lammikko, johon astuin empimättä. Siinä kuvastui mitättömät lumihiutaleet. Olinko sittenkin tehnyt väärin? En ehtinyt pois lammikosta kun ovikello soi ja sisään tuli kaksi miestä. Toisella oli kaulassaan suomileijona. Sellaista huomaa kun pitää keskittyä. Naurahdin hiukan, kun mies otti sormestani ja laittoi siihen jonkun laitteen.

Kuinkas sitä voidaan?

Ne veivät minut ambulanssilla pitkältä tuntuvan matkan, ja portaikossa tunsin olevani elokuvassa, kaksi valkotakkista molemmin puolin. Ovi naksahti kun kävelimme läpi valkeiden käytävien. Tässä on sinun sänkysi, sanoi mies valkeassa takissa. Jäin seisomaan keskelle huonetta. Vähitellen huomasin ikkunat, kauniit ikkunat syvällä paksussa seinässä. Istuin syvennykseen. Tyhjää. Pelkkää tyhjää, maisema ja kaikki. Eikö täällä ole vessaa. Katsokoot, totesin ja lorautin. Huuhtelin kädet ja menin käytävää sinne minne näin erään miehen menevän. Olisi pitänyt olla tupakat mukana. Oven lähellä ketjussa riippui sytkäri. Missä minun tupakat on?

Viesti tuli jostain. Tuomas oli lähtenyt. Äiti sen taisi kertoa, oli ollut puheissa. Itki. Lohdutin. Ei se mitään, ei mitään … ei mitään, noin. Isabella ei tullut. Menin kahville äidin kanssa ja katsoin äidin silmiä. Itkettyneet, vieläkin vetistävät.

Senkö takia kun Tuomas lähti pois?

No minkäs muunkaan.

Oletko muistanut kastella lumihiutaleet?

Illalla se iski, tarve mennä ja laulaa koko talo täyteen ääntä. Kaikki oli niin hiljaista että ärsytti. Hoitajat tulivat, raamikkaat miehet. Minut vietiin eristyshuoneeseen, pakotettiin patjalle ja vietiin minulta villatakki. Lääkkeet otin siinä vaiheessa ihan suosiolla. Tällainen se sitten oli, huone jossa kaikki katosi.

Kun pääsin ensimmäistä kertaa lomalle, minulla oli turkoosi hellemekko ja sandaalit, sekä pieni nyssäkkä tavaroita ja vaatteita. Oli jo elokuu. Vielä oli kuitenkin lämmintä, sitä riitti sinä kesänä. Halusin uimaan. Bussi körötti kaupunkiin ja pääsin kuin pääsinkin rannalle ja uimaan. Vesi virkisti ja taisin olla hetken onnellinen.

Kokki oli komea. Siis ihan tavallinen suomalainen mies. Minun silmissäni komea. Hänen kanssaan juttelin usein tupakkatauoillaan, kun päivystin tupakkakatoksessa. Järkevä ja puhelias mies se oli, sellainen jonka veisi kotiinsa ja pitäisi. Kun pääsin pois hän kysyi eikö tavattaisi vielä. Niin sitten kävikin. Isabella ei tykännyt, mutta saa tottua. Teini. Äidillä oli nyt mies, jossa on kaikki kohdallaan. Joka on nähnyt äidin tukka sotkussa sairaalan ruokalassa syömässä hätäisesti keittoaan. Joka hyväksyy. Mies joka ei hylkää.

(Tätä saa ja pitää kommentoida että kehityn paremmaksi. Kaikki palaute on enemmän kuin tervetullutta!)

Murmeli   

Runo rakkaudesta

Rakot

rakot käsissä

olit ollut keikalla

joutunut

vielä korjaushommiin

tulit käymään

isot rakot käsissä

niin riskinä

nahkatakissa

kahvittelin

hyväntelin

pidin miestä hyvänä

ja teit sen mitä

tulit tekemään

mitä minäkin odotin.

Murmeli